Konsertti Johanneksen kirkossa 31.01.2023. Nil Venditti, kapellimestari |
Leonardo Chiodo, sello. Osta iput täältä.
Helsingin Kamariorkesteri esittää italialaisesta musiikista koostuvan ohjelman vuoden 2023 CelloFest-festivaalilla, joka on Suomeen vuosien varrella muodostuneen selloperinteen jokavuotinen kohokohta. Tämä Italian kulttuuri-instituutin tuella järjestettävä konsertti on Helsingin Kamariorkesterin ensimmäinen, jossa orkesteria johtaa sen ulkopuolelta tuleva kapellimestari, 28-vuotias Nil Venditti, joka on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä maailman kysytyimmistä nuorista orkesterinjohtajista. Eloisuudestaan ja iloisesta energiastaan ylistetty Venditti säestää sellisti Leonardo Chiodoa konsertissa, jonka ohjelma koostuu Tšaikovskin jousisekstetosta ”Muistoja Firenzestä” (yhdestä orkesterin tunnusteoksista), Schumannin sellokonsertosta ja Rossinin sonaatista jousille nro 1. Konsertti pidetään 31.1.2023 Johanneksen kirkossa.
Ohjelma
Gioachino Rossini: Sonaatti jousille nro 1
Robert Schumann: Sellokonsertto (sov. jousiorkesterille)
Väliaika (15')
Pjotr Iljitš Tšaikovski: Muistoja Firenzestä
Gioachino Rossini: Sonaatti jousille nro 1
Vuonna 1803, ollessaan vasta 11-vuotias, Gioachino Rossini tutustui varakkaaseen Malerbin perheeseen Lugossa. Hänellä oli lupa käyttää vapaasti perheen laajaa musiikkikirjastoa ja hän sai laulutunteja kaniikki Giuseppe Malerbilta. Malerbin opastuksella Rossini kehitti myös ainutlaatuisen sävellystyylinsä perustan. Laulamisen lisäksi hän soitti cembaloa ja pääsi tutustumaan moniin tuon ajan sävellyksiin, erityisesti Mozartin ja Haydnin teoksiin, jotka jättivät pysyvän jäljen hänen tyyliinsä.
Rossini sävelsi maanomistaja ja kauppias Agostino Trossille kesällä 1804 kuusi sonaattia kahdelle viululle, sellolle ja kontrabassolle. Alttoviulujen epätavallinen puuttuminen partituurista ei ollut Rossinin tietoinen päätös vaan johtui pikemminkin siitä, että hänen ystäviinsä, jotka olivat tyypillisesti hänen teostensa esittäjiä, ei kuulunut alttoviulisteja. Kaikissa kuudessa sonaatissa 12-vuotias säveltäjä osoittaa huomattavaa muodon ja tonaalisten kontrastien hallintaa sekä luontaista rytmitajua, jossa nokkeluus yhdistyy rikkaaseen lyyrisyyteen. Niissä kuuluu myös Rossinin kehittymillään oleva opera buffa -tyyli, jonka hän hioi täydellisyyteen oopperamusiikin mestariteoksissaan.
Rossini kirjoitti myöhempinä vuosinaan mielellään ironisia kommentteja vanhoihin käsikirjoituksiinsa. Näitä nuorekkaita sonaatteja hän kommentoi seuraavasti: ”Ensimmäisen viulun, toisen viulun, sellon ja kontrabasson osuudet kuuteen hirvittävään sonaattiin, jotka sävelsin ystäväni ja suojelijani Agostino Trossin kartanossa (lähellä Ravennaa) mitä nuorimmalla iällä, ennen kuin olin edes saanut opastusta basso continuossa. Teosten säveltämiseen ja kopioimiseen kului vain kolme päivää, ja ne soitettiin myöhemmin koiramaisella tavalla seuraavalla kokoonpanolla: Triossi, kontrabasso; Morini (hänen serkkunsa), ensimmäinen viulu; tämän veli, sello; ja toisen viulun soittajana minä itse, en suinkaan vähäisin tämän seurueen koirista.” Arvion väheksyvästä sävystä huolimatta lukuisat sonaatteihin tehdyt korjaukset ja niistä vuosien mittaan julkaistut uudet versiot kertovat siitä, että Rossini piti ensimmäisiä sävellyksiään tärkeinä. Sonaattien tekniset vaikeudet huomioon ottaen ei ole yllättävää, että hän kritisoi niiden ensiesityksiä. Virtuositeettia vaativat kohdat on jaettu vuorotellen ensimmäiselle ja toiselle viululle, ja on todennäköistä, että toista viulua soittanut Rossini antoi itselleen osan tässä ”kaksintaistelussa” lähinnä näyttämisen halusta.
Vuonna 1826 Casa Ricordi -kustantamo Milanossa julkaisi viisi kuudesta sonaatista (sonaatti nro 3 jäi julkaisematta) tavallisina jousikvartettoina, ja puhallinsoittimille tehty sovitus julkaistiin vuosina 1828–1829. Myöhemmin sonaatit kuitenkin hävisivät ja niiden arveltiin joutuneen tuhotuiksi. Vuonna 1942 Ricordin julkaisemat sonaatit löydettiin uudelleen ja Rossinin alkuperäiskäsikirjoitus löytyi vuonna 1954 Kongressin kirjastosta Washington, D.C:ssä..
Jokainen sonaatti on kolmiosainen ja 11–17 minuutin mittainen; ensimmäisen sonaatin kesto on 17 minuuttia ja siinä on tyypillinen ”nopea-hidas-nopea”-tempomalli. Kolmessa sonaatissa kuitenkin toinen, andante-osa on mollissa. Sonaatit poikkeavat perinteisistä odotuksista myös siten, että materiaalia ei kehitellä muodollisesti, kuten klassisissa sävellyksissä on tapana, ja sellon roolia on korostettu lisäämällä kontrabasso. Koska sonaatit on sävelletty neljälle jousisoittimelle, niihin viitataan joskus nimellä sonate a quattro (”sonaatit neljälle”). Tässä konsertissa kuitenkin ensimmäinen teos, sonaatti jousille nro 1, esitetään jousiorkesterille eikä vain neljälle soittajalle sovitettuna version, mikä saa sen kuulostamaan pienelle jousiosiolle sävelletyltä teokselta ja säilyttää samalla teoksen intiimin ja kamarimaisen luonteen.
Tutustu koko partituuriin täällä: Sonaatti jousille nro 1
Robert Schumann: Sellokonsertto (sovitus jousiorkesterille)
Schumannin elämänsä loppupuolella säveltämää sellokonserttoa pidetään yhtenä hänen arvoituksellisimmista teoksistaan epätavallisen rakenteensa, pitkän esittelyosansa ja teoksen avauksen transsendenttisen laadun ja toisen osan intensiivisen lyyrisyyden vuoksi. Huomionarvoiseksi konserton tekee myös sen poikkeaminen perinteisistä konserttokonventioista, mistä kertoo jo Schumannin teoksesta käsikirjoituksessa käyttämä nimitys ”Konzertstück” (”konserttikappale”). Teos muistuttaa Schumannin aiemmin samassa sävellajissa säveltämää pianokonserttoa, jota hän myös kutsui alun perin konserttikappaleeksi..
Robert Schumann sävelsi sellokonserttonsa vuonna 1850 Düsseldorfissa, jonne hän oli muuttanut ryhtyäkseen kaupungin orkesterin musiikinjohtajaksi. Schumann ei ollut kuitenkaan taitava orkesterinjohtaja ja hänen oli vaikea keskittyä tehtäviinsä, minkä vuoksi hänen aikansa virassa jäi lyhyeksi. Hän sai sellokonserton ensimmäisen luonnoksen valmiiksi samana päivänä kun hän debytoi orkesterinjohtajana Düsseldorfissa.
Schumann yritti saada konserttonsa julkaistua, mutta kaksi ensimmäistä hänen lähestymäänsä kustantajaa eivät olleet kiinnostuneita, vaikka Schumann huomautti, että partituuri todennäköisesti myisi hyvin sellokonsertoista tuolloin vallinneen pulan takia. Hän esitti saman argumentin myös kolmannelle kustantajalle, Breitkopf & Härtelille, ja kutsui samalla konserttoa ”varsin ’iloiseksi’ tai ’hauskaksi’ kappaleeksi”. Väitettä voi hyväntahtoisestikin pitää varsin kaukaa haettuna, mutta Breitkopf päätti silti julkaista konserton. Vielä silloinkin, kun Schumann oli hulluuteen ja lopulta vuonna 1854 tapahtuneeseen kuolemaansa suistumisen partaalla, hän työskenteli konserton korrehtuurin korjaamisen parissa. Kesti pitkän aikaa, että Breitkopf sai sijoituksensa takaisin, sillä konsertto sai ensiesityksensä vasta vuonna 1860 eikä sitä esitetty usein ennen 1800-luvun loppuvuosia.
Jotta orkesteri ei peittäisi selloa, Schumann sävelsi soolo-osuuden, joka pysyy enimmäkseen soittimen keski- ja ylärekisterissä. Konserton monet osuudet, mukaan lukien koko hidas osa viimeistä tahtia lukuun ottamatta, olisivat soitettavissa alttoviululla (jonka kielet on viritetty oktaavin verran selloa korkeammalle). Kun sellon alinta kieltä on käytettävä, orkestrointi on kevyttä tai sello soi sooloinstrumenttina. Muodoltaan konsertto on jossakin kolmen tauotta soitetun osan ja yksiosaisen teoksen välillä.
Monien muiden Schumannin teosten tavoin sellokonsertto käyttää ensimmäisessä osassa esiteltyä, sekä viimeisteltyä että fragmentaarista teemamateriaalia, jota lainataan ja kehitellään koko teoksen mittaan. Tämä piirre sekä suhteellisen lyhyet ja toisiinsa liittyvät osat antavat konsertolle voimakkaan yhtenäisyyden tunteen sekä materiaalin että sen yleisluonteen osalta. Konsertto kattaa laajan tunnealueen, mutta luonteenomaisinta sille on teemojen kehittely ja tunteiden kaari, joka yltää syvän mietiskelyn ja levottomuuden välillä vuorottelevista alkutahdeista loistavaan ja elämänmyönteiseen loppuhuipentumaan.
Sellokonserton ensimmäinen osa alkaa lyhyellä orkesterijohdannolla, jota seuraa pääteema solistin esittelemänä. Seuraavaksi vuorossa on lyhyt tutti-osuus, joka johtaa sekä uuteen että aiemmin esiteltyyn liittyvään melodiseen materiaaliin. Tälle osalle on ominaista improvisaation ja fantasian tuntu, vaikka toisinto seuraakin esittelyä varsin läheisesti.
Toinen osa on lyhyt mutta intensiivisen melodinen, ja solisti käyttää siinä ajoittain kaksoispysähdyksiä. Osassa esiintyy myös laskeva kvinttisekvenssi, jota Schumann käyttää koko teoksen mittaan kunnianosoituksensa vaimolleen Clara Schumannille. Schumann käytti teemaa myös ensimmäisessä pianosonaatissaan samasta syystä.
Esimerkki kahdesta ”Clara Schumann -eleestä” Schumannin sellokonserton toisen osan alussa
Esimerkki ”Clara Schumann -eleestä” Schumannin pianosonaatin nro 1 ensimmäisessä osassa
Tässä osassa solisti soittaa dueton pääsellistin kanssa, mikä on harvinainen ja epätavallinen ratkaisu. Tätä kohtaa on tulkittu keskusteluksi Claran ja säveltäjän kanssa, mutta käytännöllisempi selitys on se, että Schumann haluaa laajentaa soolosellon normaalialuetta säestysmateriaalia lisäämällä, mikä luo vaikutelman suuremmasta ja täydellisemmästä sooloinstrumentista.
Sellokonserton kolmas osa on eloisa rondo, jossa on marssimainen pääteema. Osan lopussa on säestetty in-tempo-kadenssi, mikä oli harvinaista Schumannin aikana. Kadenssi johtaa loppucodaan, jossa sävellaji muuttuu A-duuriin. Viime aikoina jotkut sellistit ovat liittäneet tähän osaan oman säestämättömän kadenssinsa, mutta ei ole mitään viitettä siitä, että tämä vastaisi Schumannin aikomuksia.
Schumann ei tunnetusti pitänyt kättentaputuksista teoksen osien välillä, joten konserton osien välillä ei ole taukoja. Schumannin taito osien välisten siirtymien käsittelyssä on yksi konserton huomionarvoisimpia piirteitä. Vaikka teoksen soolo-osa on virtuoosimainen, siitä puuttuu yleisesti ottaen näyttävä virtuositeetti, joka oli tyypillistä monille tuonaikaisille konsertoille; Schumann totesi itsekin, ettei hän pysty kirjoittamaan konsertto virtuooseille ja että hänen on ”yritettävä jotain muuta”. Niinpä konsertto hyödyntää sellon mahdollisuuksia täyspainoisesti, mutta välttää samalla näyttäviä eleitä, jotka olivat yleisiä monissa muissa samoihin aikoihin sävelletyissä konsertoissa.
Koko partituuriin voi tutustua täällä: Sellokonsertto (alkuperäinen versio sinfoniaorkesterille)
Pjotr Iljitš Tšaikovski: "Souvenir de Florence" (Muistoja Firenzestä)
Tšaikovskin jousisekstetto d-molli, ”Souvenir de Florence”, op. 70, on kahdelle viululle, kahdelle alttoviululle ja kahdelle sellolle kesällä 1890 sävelletty teos. Perinteiseen neliosaiseen muotoon sävelletty teos sai nimen ”Souvenir de Florence”, koska säveltäjä luonnosteli yhden teoksen pääaiheista matkallaan Firenzeen, jossa hän sävelsi Patarouvan musiikkia. ”Souvenir de Florence” on omistettu Pietarin kamarimusiikkiseuralle kiitoksena siitä, että Tšaikovski oli nimetty kunniajäseneksi. Säveltäjän vuosien 1891 ja 1892 välillä useaan otteeseen työstämästä teoksesta on myös olemassa Lucas Drew’n jousiorkesterille sovittama versio, joka esitetään tässä konsertissa. Vaikka teos ei ole tarkkaan ottaen ohjelmamusiikkia, toisin kuin Tšaikovskin monet tunnetuimmat sävellykset, se on yleisluonteeltaan vaikuttavan kiihkeä ja tuntuu kuvastelevan säveltäjän omaa tunnemyllerrystä. Teoksen äkillinen aloitus, jossa sen ikoninen melodia alkaa kuudennesta asteesta, antaa sille välittömästi voimakkaan luonteen ja asettaa kuulijan suoraan ”toiminnan” keskelle. Tšaikovskin läpi teoksen käyttämä idiomaattinen musiikillinen kuvitus viittaa teokseen, joka kertoo rakkaudesta, tuskasta ja kärsimyksestä niiden alkukantaisimmissa muodoissa.
Ensimmäinen osa, Allegro con spirito, on energinen avaus, joka antaa muusikoille tilaisuuden esitellä virtuositeettiaan ilman hidasta aloitusta. Osa alkaa voimakkaalla teemalla, jossa hallitseva harmonia on erityisen dissonanttinen (mikä on varsin harvinaista klassisessa musiikissa) ja jonka ensimmäinen viulu esittelee siirtääkseen sen sitten alttoviuluille ja selloille. Tšaikovskille tyypillisesti sellot vuorottelevat kahden roolin, perinteisemmän ja henkilökohtaisemman välillä: yhtäältä ne tarjoavat osalle vahvan ja vakaan pohjan ja toisaalta, tuonaikaiselle musiikille epätyypillisenä valintana, ne soittavat myös monia ilmeikkäitä melodianpätkiä pääteemojen lisäksi, viulujen ja alttoviulujen tanssiessa niiden yläpuolella omien monimutkaisten säestyssäveltensä tahdissa.
Toinen osa, Adagio cantabile e con moto, on hitaampi ja mietiskelevämpi osa. Avauksen tunteellisen sointusarjan jälkeen osassa soi intiimimpi mutta samalla pirteä melodia, jonka ensimmäinen viulisti esittelee ja joka tässä versiossa siirtyy myöhemmin soolosellistille. Osa kehittyy yhä intensiivisemmäksi toisen viulun ja alttoviulun liittyessä mukaan, kunnes sen huipentumana kuullaan muunnelma aloitustahdeista. Osan keskellä Tšaikovski esittelee täysin uuden ja odottamattoman nopeatahtisen teeman, jousien soittaman eteerisen, pehmeän kuiskauksen, joka eroaa selvästi osan yleisestä äänitunnelmasta. Teema katoaa yhtä salaperäisesti kuin se ilmaantuikin ennen pääosion alkamista uudelleen. Tämän osan yleistunnelma on introspektiivinen ja tunteellinen, mikä tarjoaa kontrastin energiselle ensimmäiselle osalle.
Kolmas osa, Allegro moderato, rakentuu melankolisen, venäläisiä tansseja muistuttavan sävelmän ympärille.
”Souvenir de Florencen” kolmannen osan avausosio
Venäläinen tanssi Joutsenlammesta
Huomatkaa samankaltaisuus pääteemoissa, orkestroinnissa – jossa käytetään säestyssointuna suurelta osin jousipizzicatoa – sekä harmonisissa väreissä ja a-mollin sävellajissa.
Teema toistuu eri osioissa yhä intensiivisemmin, kunnes se lopulta kuullaan energisimmässä, rohkeimmassa ja ”aggressiivisimmassa” muodossaan osion huipennuksessa. Sitä seuraa nopeasti ensimmäisen viulun soittama leikkisä ja nopea teema, joka siirtyy kullekin muista instrumenteista vuorotellen, kunnes osan pääteema palaa tässä huolettomassa osiossa muotoillun energisen maiseman ylle. Luonteenomaisia tälle osalle ovat sen avainteemat ja tempon ja tunnelman vaihtelut, jotka artikuloidaan selvästi yhtenäisen musiikillisen kuvan luomiseksi.
Viimeinen osa, Allegro vivace, on teoksen nopea ja virtuoosimainen lopetus. Levottomuutta herättävät sävelmät vuorottelevat juhlallisten huipentumien kanssa energisessä ja innokkaassa osassa, jossa soittimet juoksevat kilpaa sen monimutkaisten ja vaativien kohtien läpi. Tšaikovski lainaa tässä osassa lyhyesti yhtä Joutsenlammen kuuluisimpia teemoja.
Katkelma ”Souvenir de Florencen” viimeisen osan toisesta teemasta
Katkelma Joutsenlammen ensimmäisen näytöksen finaalista
Tutustu koko partituuriin täällä: Souvenir de Florence (Muistoja Firenzestä)
Kapellimestari: Nil Venditti
Italialais-turkkilainen kapellimestari Nil Venditti on luonut nopeassa tahdissa työsuhteita tärkeisiin orkestereihin ja yhtyeisiin ympäri maailmaa. Viimeaikaisten konserttikausien kohokohtiin kuuluvat yhteistyöt Orchestre National du Capitole de Toulousen, Orchestre National de Lillen, Orchestre/Opera National Bordeaux Aquitanen, Royal Liverpool Philharmonic Orchestran ja Ulster Orchestran, Luzerner Sinfonieorchesterin, Camerata Salzburgin, Stuttgart Chamber Orchestran, Irish National Operan, Netherlands Philharmonic Orchestran, Orchestra dell’Arena di Veronan sekä Orchestra della Toscanan kanssa. Viimeksi mainitussa orkesterissa Venditti toimi päävierailijana kesäkuusta 2020 toukokuuhun 2022 saakka.
Konserttikaudella 2022/23 Venditti palaa johtamaan Orchestre de Pauta, Stuttgart Chamber Orchestraa ja Transylvania State Philharmonicia. Orkesterit, joiden johtajana hän debytoi tällä kaudella, ovat seuraavat: Orchestre de l’Opéra national de Paris, Orchestre de Mulhou ja Orchestre National des Pays de la Loire Ranskassa; Die Deutsche Kammerphilharmonie Bremen, Staatstheater Stuttgart ja Dresdner Philharmonie Saksassa; Orquesta Sinfónica de Castilla y León, Orquesta Sinfónica del Principado de Asturias, Real Filharmonía de Galicia ja Orquesta de Extremadura Espanjassa; Tonhalle-Orchester Zürich ja Sinfonieorchester Basel Sveitsissä; Helsingborgs Symfoniorkester, Helsingin Kamariorkesteri ja Dalarna Sinfonietta Pohjoismaissa; BBC National Orchestra Walesissa ja Royal Northern Sinfonia Isossa-Britanniassa; and Beogradska filharmonija Serbiassa. Turkissa hän tekee vakituisesti yhteistyötä ASSO Izmirin, Istanbulin kansallisen sinfoniaorkesterin, Antalyan kansallisen sinfoniaorkesterin ja Izmirin kansallisen sinfoniaorkesterin kanssa.
Venditti suorittaa myös ensiesiintymisensä Yhdysvalloissa vuonna 2023 San Franciscon SFCM Orchestran vierailevana kapellimestarina.
Läheisimpiä säveltäjiä Vendittille ovat Haydn, Mozart, Mendelssohn ja Beethoven, mutta hänen repertuaarinsa kasvaa jatkuvasti ja siihen kuuluvat nyt myös Brahms, Schumann, Dvořák, Rahmaninov, Stravinski, Tšaikovski, Debussy ja joukko muita säveltäjiä. Hänen kiinnostuksensa nykymusiikkia kohtaan näkyy siinä, että säveltäjiin, joiden töitä hän on johtanut viime konserttikausilla, kuuluvat Fazil Say (jonka 5. sinfonian kantaesityksen hän johtaa Bremen Musikfestillä), Peter Maxwell-Davies, Fabien Waksman, Lepo Sumera, Caroline Shaw ja Nicola Campogrande. Hän toimii myös jatkuvasti menestyksekkäänä oopperamusiikin johtajana ja hänen viime aikoina johtamiinsa oopperoihin kuuluvat Così fan tutte, L’elisir d’amore, The Lighthouse, Carmen ja Tosca.
Vendittille on tärkeää löytää osallistavia kokemuksia uusille yleisöille. Hän on usein ottanut ohjelmistoonsa Nicola Campogranden konserton yleisölle ja orkesterille, joka syntyi alkujaan tilaustyönä Paris Philharmonielle: siinä yleisölle annetaan sorsapillejä ja muovikääreisiä pastilleja, joiden avulla se osallistuu orkesterin soittoon, ja yleisöä myös johdetaan osana esitystä. Hän johti teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2016 Materassa, Italiassa, 2000 hengen ulkoilmayleisölle ja syyskuussa 2019 Slovenian filharmonisen orkesterin kanssa. Viime kaudella Nil johti Irish National Operan ensimmäisen virtuaaliyhteisöoopperan Out of the Ordinary, joka kehitettiin eri puolella Irlantia asuville ihmisille yhteistyössä heidän kanssaan, jolloin yhteisöistä tuli osa oopperan luomisprosessia.
Venditti on opiskellut kapellimestariksi Zürcher Hochschule der Künstessa professori Johannes Schlaeflin johdolla ja osallistunut Pärnun musiikkifestivaalin Järvi-akatemian mestarikursseille Paavo Järven, Neeme Järven ja Leonid Grinin johdolla. Italiassa hän on valmistunut sellistiksi Francesco Pepicellin johdolla ja orkesterinjohtajaksi Marcello Bufalinin johdolla.
Sello: Leonardo Chiodo
Leonardo Chiodo syntyi Helsingissä vuonna 1998. Hän on sellisti, jolla on italialaisia, venäläisiä ja suomalaisia sukujuuria. Hän aloitti opintonsa Sibelius-Akatemiassa vuonna 2010 professori Hannu Kiisken johdolla ja jatkoi niitä myöhemmin Martti Rousin johdolla. Tällä hetkellä hän ottaa yksityistunteja professori Ivan Monighettilta Baselissa, Sveitsissä, ja jatkaa samalla opintojaan Sibelius-Akatemiassa Suomessa.
Leonardo on käynyt muiden muassa seuraavien professorien mestarikursseilla: Frans Helmerson (Kronberg, Naantali), Arto Noras (Naantali), Ivan Monighetti (Santander, Naantali), David Geringas (Berlin, Siena, Interlaken, Helsinki), Pieter Wispelwey (Helsinki). Hän on myös stipendiaatti Liechensteinin kansainvälisessä musiikkiakatemiassa ja osallistuu siellä järjestettäville intensiivisille musiikkiviikoille.
Vuonna 2018 Leonard sai neljännen palkinnon Paulon Kansainvälisessä sellokilpailussa ja voitti Turun sellokilpailun. Vuonna 2019 hän oli yksi pohjoismaisen ”De Unges Konsert – Young Soloist Competition” -kilpailun viidestä voittajast Bergenissä, Norjassa. Vuonna 2016 hän voitti 10. kansainvälisen Jevgeni Mravinski -kilpailun Pietarissa, Venäjällä.
Leonardo on esiintynyt solistina Tapiola Sinfoniettan, Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin, Turun filharmonisen orkesterin, Sinfonia Lahden, Jyväskylä Sinfonian, Vaasan kaupunginorkesterin, Savonlinna Cameratan, Bergen Filharmoniske Orkesterin, Orchestra da Camera di Mantovan, Orquesta Sinfónica Freixenet del Encuentron, Pietarin kansallisen sinfoniaorkesterin ja Kaunasin sinfoniaorkesterin kanssa.
Suomen Kulttuurirahasto on antanut Leonardolle Carlo Giuseppe Testore vuonna 1718 rakentaman sellon.