Konsertti Temppeliaukion kirkossa 22.04.2020. Livia Schweizer, huilu | Laura Lammi, oboe | James Salomon Kahane, kapellimestari. Osta iput täältä.
Britti-imperiumin musiikillisia kohokohtia ja harvinaisuuksia
Isolla-Britannialla on aina ollut omanlaisensa paikka läntisen klassisen musiikin maailmankartalla. Toisaalta Iso-Britannia on aina ollut osana eurooppalaisen kulttuurinäyttämön keskiötä ja nauttinut suurimpien säveltäjien vierailuista ja jopa residensseistä Englannissa viime vuosisatojen saatossa, ja toisaalta sen oma sisäinen kulttuuri on mosaiikki kaikista niiden alueiden piirteistä, jotka Britti-imperiumiin ovat kuuluneet, unohtamatta myöskään pohjoisen myyttejä ja taruja, jotka osittain syntyivät Normannivalloituksen jälkeen keskiaikaisilla Brittein saarilla. Näistä seikoista johtuen brittiläinen musiikki on aina ollut erittäin monikulttuurista ja näin ollen vaikutti pitkään uupuvan omaa kansallista identiteettään. 1800- ja 1900-lukujen taitevuosien tuntumassa tämä seikka koki kuitenkin muutoksen, kun joukko maailmanmainetta niittäneitä brittisäveltäjiä tuli valaneeksi näistä erinäisistä kulttuurivaikutteista yhtenäisen selkeästi brittiläiseksi tunnistettavan musiikkityylin, jonka tärkeimpiä piirteitä ovat muun muassa kansansävelmien vaikutus ja varhaisen musiikin elementit, kuten myös ranskalaista tai saksalaista tyyliä suorempi lähestymistapa tunteiden musiikilliseen ilmaisuun. Jokaisella tässä konsertissa kuultavan teoksen säveltäjällä oli pitkäkestoinen vaikutus brittimusiikkiin, eikä vain suureen suosioon nousseiden kohokohtien, vaan myös vähemmän tunnettujen harvinaisuuksiksi luonnehdittavien teosten kautta, joita niitäkin tarvitaan muodostamaan kokonaiskuva yhdestä sen maailmanajan vaikutusvaltaisimmian valtion musiikkiportretista.
Ohjelma
Benjamin Britten: Yksinkertainen sinfonia
Gustav Holst: Fuugakonsertto
Ralph Vaughan Williams: Oboekonsertto
Benjamin Britten: Variaatioita Frank Bridgen teemaan
Benjamin Britten: Yksinkertainen sinfonia
Benjamin Britten oli 20-vuotias sovittaessaan muutamia pianosävelmiä ja laulumelodioita ajalta ennen teinivuosiaan neliosaiseksi teokseksi jousiorkesterille. Vuosien 1933 ja 1934 aikana sävelletyn teoksen nimestäkin huokuva tietynlainen viattomuuden vaikutelma välittyy vastustamattoman nuorekkuuden kera soinnillisten värien palettina joskin sisältäen jo varsin hienostuneesti sekoiteltuja sävyjä. Sinfonian laajalle levinnyt suosio voidaan selittää monilla seikoilla, joista merkittävin lienee sen idiomaattinen jousisoitinnus. Ehkäpä kuitenkin varsinainen syy teoksen suosioon onkin se tapa, jolla Britten kieltäytyy alistumasta kokonaan nuoruutensa musiikillisten kliseiden viljelyyn sellaisenaan. Britten koki varmastikin itselleen rakkaiden melodioiden kaipaavan orastavan kehittyneemmän sävelkielensä (joka 1930-luvun puolivälissä oli kantava voima esimerkiksi Te Deum-teoksen takana) tuntua takoessaan niitä sinfoniseen muotoon. Esimerkiksi ensimmäisen ”Riehakas bourrée”-osan värikkäät ja sähäkät liikkeet eivät niinkään näytä Britteniä lapsisäveltäjän valokeilassa, vaan pikemminkin maalaavat kuvan jo kypsyvän säveltäjän halusta herättää nostalgisia tuntemuksia musiikkinsa kautta. Toki tietynlainen lapsekas henki on läsnä, korostuen erityisesti melodisissa ääriviivoissa ja englantilaisten kansanlaulujen rytmisissä kadensseissa. Presto possibile, ”Leikkisät pizzicatot” pyöristetyn, ovelasti murtosointuihin puetun teemansa kera on juuri nimensä kaltainen. Trio-taite käyttää epäsäännöllisiä fraaseja hienosti tehokkaasti (esimerkiksi tyhjien tahdien muodossa, jotka muovaavat musiikilliset eleen kolmen tahdin esiintymiksi). Materiaali tähän on johdettu vuonna 1924 valmistuneesta scherzosta pianolle, sekä ilmeisesti myöhemmin samana vuonna valmistuneesta laulusta. ”Sentimentaali sarabande” puolestaan avautuu melko suoraviivaisesti ABA-muotoisena, viulujen soittaessa synkkää pääteemaa sellojen ja kontrabassojen itsepäisen G-urkupisteen yllä. Pääteemalle kontrastina kuullaan varsin läpikuultava sivuteema sekä lempeästi toistuvat koodan soinnut. ”Vallaton finaali” alkaa dramaattisilla avokvinteillä, jonka jälkeen ensimmäisen osan selloteema tekee paluun kromaattisesti väritettynä. Kontrastoivan sivuteeman sisääntulon jälkeen ensimmäinen idea pääsee kehittelyvaiheen käsittelyyn, johtaen melko pian kertausjaksoon, jossa sivuteema saa lähes sankarillisen roolin, ja tehokas kenraalitauko alustaa liikkuvaa koodaa.
Gustav Holst: Fuugakonsertto
Lyhyehkö fuugakonsertto huilulle, oboelle ja jousille on yksi Gustav Holstin, joka voimallisesta Planeetat-orkesterisarjastaan suuremmaksi osaksi tunnetaan, hyvin työstetyistä ja orkestroiduista pienemmistä teoksista. Holstia monet vuodet vaivannut niveltulehdus, joka teki säveltämisestä kivuliasta, pakotti Holstin luopumaan pianonsoitosta ja vaihtamaan instrumenttinsa pasuunaan. Holstin kirjoituskivut, sekä tunne siitä, että oli osin hukuttanut musiikillista persoonansa suurten orkesterisoitinnusten massan alle, saivat säveltäjän kokeilemaan pienimuotoisemmille kokoonpanoille kirjoittamista intiimimmän ja persoonallisemman tyylin etsinnässä 1920-luvun alkupuolella. Kaksi ”fuuga”-etuliitteen saanutta teosta, Fuuga-alkusoitto op. 40 no. 1, sekä tässä konsertissa kuultava Fuugakonsertto ovat osa tätä etsintää. Fuugan melko ankara muoto tarjoaa säveltäjille mahdollisuuden kokeilla, mitä pystyvät saavuttamaan tiukassa muotoformaatissa, jossa myös kontrapunktin täydellinen hallinta on välttämätöntä. Musiikkihistorian valossa molemmat näistä teoksista ovat Holstin vastaus uudelle ensimmäisen maailmansodan jälkeiselle neoklasissiselle tyylitajulle Euroopassa. Fuugakonsertto uhmaa ajatusta siitä, että fuugien pitäisi ylipäänsä omata akateeminen luonne. Sen sijaan Holst on löytänyt konsertossaan ihastuttavia melodioita - jotka toimivat ennen kaikkea myös erinomaisina fuuga-aiheina. Ensimmäinen osa välittyy vauhdikkaana ajatustenvaihtona solistien ja jousiorkesterin välillä. Toinen os puolestaan on oikeastaan kahden solistin haikea kaanon. Konserton keskitaite myöntää alttoviuluille luvan liittyä kaanoniin kolmanneksi ääneksi, josta musiikki johtaa suoraan iloiseen, hyvin englantilaisittain 6/8-osarytmissä tanssahtelevaan päätösosaan. Tämän keskellä kuullaan vielä samanaikainen huilun ja oboen kadenssi, joka puolestaan johtaa englantilaisen ”If all the World were Paper”-kansanlaulun melodian esittelemiseen. Tämä sävelmä jää odottamaan hetkeä, jolloin rytminen pääsubjekti palaa takaisin muovaamaan konserton päätöksestä intensiivisen kaksoisfuugan.
Ralph Vaughan Williams: Oboekonsertto
Vaughan-Williams aloitti oboekonserttonsa kirjoittamisen oitis viidennen sinfoniansa valmistumisen jälkeen ja itseasiassa käytti oboekonserttoonsa teemoja, jotka alunperin tarkoitti osaksi tuota viidettä sinfoniaansa. Leon Goossens, jolle konsertto on kirjoitettu, kantaesitti teoksen Liverpoolissa 30. syyskuuta 1944. Pastoraalisuutensa ja laajan modaalisen ilmaisullisen sävynsä puitteissa konsertto on petollisen helppoa kuunneltavaa huolimatta siitä, että säveltäjä asettaa jousiorkesterille huomattavan vaikean tehtävän säestää solistia peräti 18 minuutin ajan selvittäen teknisesti haastavia karikkoja kuitenkaan peittämättä oboen pehmeää sointia. Ensimmäinen osa, rondo pastorale, alkaa kolmella lempeällä jousiston soinnulla, joiden ylle oboe loihtii notkean mutta mietteliään modaalisen pääteeman, ja jota kehitellään lineaarisesti jousien vastaavasti mietteliäiden vastausten lomassa. Eläväisempi, tanssillinen ja epäsäännöllinen toinen teema virtaa myöskin ilmoille ensiksi oboesta päätyen sitten jousien käsittelyyn muuntuen kaanoniksi. Ensimmäisen teeman paluu tuo mukanaan hetken auvoisaa mietiskelyä, johtaen sitten lyhyen jousien säestämän kadenssin kautta melko melankoliseenkin päätökseen. Toinen osa on näennäinen nyökkäys 1700-luvun menuetti- ja musette-tanssien suuntaan. Menuetti keinuu tavanomaisessa kolmijakoisessa rytmissään musetessa hyödynnetään urkupistettä, mutta muutoin kirjoitus on yksiselitteisen modernia. Nämä kaksi tanssia on myös saumattomasti hitsattu yhteen, kuten Vaughan-Williamsin hienovaraiselle tyylille sopii. Konserton toinen osa on lyhyt, ja johtaa pitemmittä askelitta päätösosaan, joka on scherzo. Viimeisessä osassa jousistemmat ovat äärimmäisen vaikeita, täynnä nopeita figuureja ja hankalaa kontrapunktia, joiden päällä oboe soittaa jutustelevaa teemaa, joka kuitenkin muuttuu nopeasti höyhenenkeveäksi valssiksi. Laajempi, nostalgisempi melodia palvelee kakkosteemana ja muistelee muodossaan jo aikasemmin kuultua teemamateriaalia. Ennen rikkaasti soinnutettua hidasta koodaa kuullaan avausteemasta muunneltu kromaattinen, hiljaisen riitasointinen ja rytmisesti monimutkainen sävelmä, joka vaihtuu kaihoisan kivuliaaseen siirtymään takaisin kakkosteeman nopeaan valssiin. Teoksen ympyrä sulkeutuu samaisiin kolmeen sointuun, jotka sen alussa avasivatkin.
Benjamin Britten: Variations on a Theme of Frank Bridge
Benjamin Britten alkoi käydä Frank Bridgen sävellysoppilaana vuodesta 1927. Bridge oli kohtalaisen tunettu säveltäjä ja alttoviulisti, mutta hänen varsinainen kontribuutionsa musiikkimaailmalle oli hänen roolinsa opettajana, jota myöskin alttoviulisti, Britten ihaili. Seuraavien vuosien aikana Brittenin kasvu muusikkona ja yksilönä oli valtaisaa. Bridge muovasti Brittenin raa’at sävellyskyvyt ja musiikilliset ihanteensa kypsempään suuntaan. Vuonna 1932 Britten halusi säveltää opettajalleen kunnianosoituksena kappaleen, ja alkoikin työstää variaatiosarjaa yhdestä opettajansa säveltämistä teemoista, kuitenkin joutuen luopumaan teoksen työstämisestä muiden mielenkiinnon kohteiden vieden nuoren säveltäjän huomiota. Viiden vuoden päästä Brittenille tuli kuitenkin mahdollisuus kirjoittaa teoksensa loppuun, täyttäen samalla tärkeän sävellystilauksen. Boyd Neel, englantilainen kapellimestari, oli nimittäin koonnut maan ensimmäisen kovatasoisen, yksinomaan virtuoosisia taitoja omaavista soittajista koostuvan kamarijousiorkesterin. Neelin orkesterin maine kiiri pian pitkin Eurooppaa ja saikin kutsun esiintymään Salzburg-festivaalilla elokuussa 1937, sillä ainoilla ehdolla, että orkesteri esittäisi uuden teoksen brittiläiseltä säveltäjältä. Vaikka Britten ei ollutkaan vielä tuolloin kovin tunnettu, oli Neel sattumoisin johtanut hänen musiikkiaan elokuvaa Love from a Stranger (1936) varten, ja muisti millä vauhdilla Brittenin onnistui säveltää laadukasta musiikkia. Vain kolme kuukautta ennen Salzburgin esiintymistä teki Neel tilauksen Brittenille painottaen, että nopeutta kaivattaisiin. Neel ei varmaankaan osannut kuvitella saavansa käsiinsä luonnoksen Brittenin variaatiosarjasta vain kymmenen päivää tilauksen tekemisen jälkeen. Orkestraatio oli puolestaan valmis kuukauden sisällä tilaushetkestä. Viimeistelty partituuri on päivätty 12. heinäkuuta 1937, ja varustettu omistuskirjoituksella: ”F.B:lle, kunnianosoituksena sekä kiintymyksen ja ihailun merkkinä”. Variaatioiden teema on Frank Bridgen teoksesta kolme idylliä jousikvartetolle. Brittenin teos kantaesitettiin Salzburg-festivaalilla 27. elokuuta 1937 ja eurooppalainen yleisö otti sen avosylein vastaan. Lontoon kantaesitys puolestaan tapahtui 5. lokakuuta samaisena vuonna. Teos, joka esitettiin seuraavan kahden vuoden aikana yli 50 kertaa niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin oli nostanut Benjamin Brittenin nimen kansainväliseen valokeilaan.