• Helsingin Kamariorkesteri

5 ja 6

Updated: Aug 27

Konsertti Temppeliaukion kirkossa 21.01.2020. Helsingin Kamariorkesterin solistit. Osta liput täältä.



Kamarimusiikkia G-duurissa ja g-mollissa kahdelta länsimaisen klassisen musiikin jättiläiseltä.


Mozart ja Brahms ovat epäilemättä esitetyimpiä ja kuuluisimpia läntisen klassisen musiikin repertuaarin säveltäjiä. Yhtenä syynä tämän parivaljakon pitkäkestoiseen suosioon lienee jo pelkästään heidän tuotantonsa valtaisa runsaus. Eikä tämä suosio ole kummunnut pelkästään vaikkapa heidän ympäri maailmaa soittavien orkesterien esitysohjelmiston kulmakiven muodostavista sinfonioista, vaan myös kamarimusikkiteoksista, joita riittää paljon kokeiluhenkisemmillekin kokoonpanoille, kuin tyypillisesti kummankin säveltäjän elinaikana oli tapana säveltää. Mozart ja Brahms kumpainenkin tutkiskelivat useaan otteeseen kokeilullisten soitiinkokoonpanojen tuomia mahdollisuuksia niin puupuhaltimien, vaskien, jousien ja joskus sekalaisten kamarimusiikillisten yhtyeiden parissa. Tällaisiin kokeilullisten kamarimusiikkiteosten repertuaariin lukeutuvat Mozartin g-mollikvintetto sekä Brahmsin G-duurisekstetto. Molemmissa teoksissa on kuulijan korvalle selkeästi vaikkapa jousikvartetin soinnista poikkeava, mielenkiintoinen kunkin teoksen soitinkokoonpanon tuomien soinnillisten erityisominaisuuksien tuntu. Näiden kahden läntisen klassisen musiikin suurimpien mestareiden teoksia ja niiden uusia ulottuvuuksia kuunnellessa valkenee se ilmaisullinen musiikin voima, joka kamariyhtyeen välisen intiimin yhteistyön tuloksena oikeissa olosuhteissa syntyy.


Ohjelma

  • Wolfgang Amadeus Mozart: Kvintetto g-molli

  • Johannes Brahms: Sekstetto G-duuri


Wolfgang Amadeus Mozart: Kvintetto g-molli

Kvintetto g-mollissa, K. 516 on toinen kahdesta Mozartin keväällä 1787 vain yhden kuukauden aikana säveltämästä jousikvintetosta. Ennen näitä kvintettoja hän oli kirjoittanut vain yhden vastaavan teoksen, kvinteton B-duurissa K.174, melkein 15 vuotta aikaisemmin. Mozartin valinta kirjoittaa näissä kaikissa kvintetoissaan kahdelle viululle, kahdelle alttoviululle ja sellolle myötäilee aikansa jousikvintettojen soitinnusta. Muutama muu säveltäjä, mainittakoon esimerkiksi Luigi Boccherini, käytti sen sijaan omassa kvintetossaan yhtä alttoviulua ja kahta selloa. Esikuva Mozartin valitsemalle soitinnukselle löytyy monista kepeistä itävaltalaisista divertimenton tyyppisistä teoksista, kuten vaikkapa Mozartin tuttavan Michael Haydnin Notturno. Mozart sisällytti G-duurikvinteton teosluetteloonsa 16. toukokuuta 1787 sisarsävellyksensä C-duurikvintetto K. 515 kanssa. Vaikka ei ole dokumentoitua todistusaineistoa, joka selittäisi syyt Mozartin paluulle kyseiseen genreen niin pitkän ajan jälkeen, on kuitenkin selvää, että tuoreemmat kvintetot on sävelletty vastapareikseen samaan tapaan kuin sinfoniat no. 40 ja no. 41. Onkin helppoa myös yhteys C-duurikvinteton ja ”Jupiter-sinfonian” (sinfonia no. 41 C-duurissa K.551) välillä, kuten vastaavasti g-mollikvintettoa voi tarkastella sinfonian no. 40 g-molli, K. 550 aisaparina. Mollisävellajin käyttö oli itseasiassa melko harvinaista wieniläisklassisella kaudella, mutta Mozartille g-molli oli varmastikin kaikista syvimmin henkilökohtainen sävellaji, jolla hän ilmaisi voimakasta intohimoa, ja myös traagisuutta. Mozart korostaa g-mollikvinteton melankolian ja väkivaltaisenkin dramaattisuuden vallitsevuuttaa teoksen soitinnuksen tuomien tummien sointisävyjen käyttömahdollisuuksilla. Eritoten synkkä hallitseva tummasävytteisyys korostaa viulujen korkeita stemmoja eläväisellä tavalla. Tummaan perussävyyn vesittyvät myös ensimmäisen allegro-osan yritykset paeta duurisävellajin vehreimmille laitumille. Kuten C-duurikvintetossakin, on g-mollikvinteton toinen osa menuetti, vaikka g-mollikvintetossa se ei juuri riitä keventämään tunnelmaa. Adagio non troppo puolestaan on yksinäisyyttä ja epätoivoa huokuva hymni. Ja vaikka päätösosa viimein pääseekin rinnakkaiseen G-duuriin, ei kyseessä ole tyypillisen ”iloinen” duuri, vaan on karakteriltaan paljon monitulkintaisempi. Tämä duurisävellajin vähemmän idiomaattinen ”iloisuus” on tyypillinen ominaisuus Mozartin myöhäisemmissä teoksissa. Vuosi kvintettojen valmistumisen jälkeen Mozart yritti myydä niitä myöskin kvintetolle sovittamansa serenaden c-mollissa, K. 388 kanssa.


Johannes Brahms: Sekstetto G-duuri

Ensimmäisen B-duurisekstettonsa menestyksen jälkeen alkoi Brahms kirjoittaa seuraavaa teosta samalle kokoonpanolle, joka valmistui toukokuussa 1865. G-duurisekstetto julkaistiin seuraavana vuonna ja kantaesitettiin 3. helmikuuta 1867 Wienissä. Ensimmäistä sekstettoa hiljaisempana ja mietiskelevämpänä, toinen sekstetto ei saavuttanut samantasoista välitöntä suosiota. On myös huomionarvoista, että kirjoitusvaiheessa Brahms piti tiedon teoksen olemassa olosta itsellään. Syinä tähän lienee osittain Brahmsin yksityiselämän tila tuona aikana; Göttingeniäisen laulajattaren, Agathe von Sieboldin, jolle Brahms oli kirjoittanut lied-kokoelmansa opukset 14 ja 16, ja Brahmsin välille oli kehkeytynyt niin intensiivinen suhde, että sekä von Siebold että hänen ystäväpiirinsäkin pitivät itsestäänselvänä sitä, että pari kihlautuisi pikimmiten. Brahms ei kuitenkaan halunnut omien sanojensa mukaan ”pukea kahleita ylleen”, josta seurauksena luonnollisesti Agathe von Siebold lopetti Brahmsin tapailun syösten säveltäjän masennuksen syövereihin. G-duurisekstetto, op. 36 on omistettu von Sieboldille ja teoksessa itsestään on löydettävissä monta tätä seikkaa alleviivaavaa vihjettä. Esimerkiksi ensimmäisen osan esittelyvaiheen loppupuolella ykkös- ja kakkosviulut tavaavat yhdessä nimen ”Agathe” soittamalla sävelet A-G-A-D-H-E. Sävellyksen valmistumisen jälkeen oli Brahms huomauttanutkin eräälle ystävälleen ”vapautuneen teoksessa viimeisestä rakkaudestaan”. Jokaisen osan teemat ovat sukua toisilleen: ensimmäinen alkaa nousevalla kvintillä, josta edetään puolisävelaskeleella ylöspäin ja hypätään siitä vielä kvinttiä korkeammalle. Kolmannen, adagio-osan teema seuraa samaa kaavaa, joskin hypyt ovat kvartteja kvinttien sijaan, ja niitä erottava asteliike käsittää puolisävelaskeleen sijasta kokosävelaskeleen. Neljännen osan avaava tremolojakso sisältää kvartti- ja kvinttihyppyjä, kuten myös scherzo-osan säestys, kun taas sen trio-taitteen teema kääntää alkuperäisen asetelman vastakkaissuuntaiseksi. Sävellajin puitteissa ensimmäisen allegro ma non troppo-osaa teema vaihtelee G-duurin ja Es-duurin välillä, ja ainoan ankkuripisteen ensimmäisten 30 hämyisten tahtien aikana tarjoaa ykkösalttoviulu, soittaen toistuvaa g- ja fis-sävelen välistä tremoloa. Tämä tremolo pysyy mukana myös koko kehittelytaitteen ajan, ja vasta koodassa pääteema kuullaan kokonaan G-duurissa, ilman Es-duuritaivutuksia. Sen sijaan, että toinen osa olisi hidas, ohjaa Brahms musiikin melko synkkään mollischerzoon 2/4-osatahtilajissa. Scherzon leikkisä keskitaite muuntuu hyväntuulisemmaksi vaihtuen myös duuriin ja 3/4-osatahtilajiin. Mietteliäs adagio-osa puolestaan on viiden variaation ja koodan kokonaisuus, joka sisältää kontrapunktisesti teoksen kerroksellisesti tiiveintä maisemaa. Myrskyisä päätösosa yhdistelee sonaatti- ja rondomuodon hahmoja. Osan avaavat kuusi tahtia toistuvat useita kertoja erilaisissa harmonisissa ympäristöissä pitäen muuta tekstuuria tiukasti otteessaan.

118 views
  • Grey Twitter Icon
  • Grey Instagram Icon
  • Grey Facebook Icon

© 2018 HELSINKI CHAMBER ORCHESTRA