Frankofonia-konsertti: Apolloniaanista ja dionyysistä

Apollo ja Dionysos ovat filosofinen ja taiteellinen konsepti, eräänlainen dikotomia eli kahtiajako, joka perustuu löyhästi antiikin ajan kreikkalaiseen mytologiaan. Eräät länsimaiset kirjailijat ja filosofit, kuten Friedrich Nietzsche seuraajineen, ovat herätelleet ja tarkastelleet tätä mytologiaaa. Kreikkalaisessa mytologiassa Apollo ja Dionysos ovat ylijumala Zeuksen poikia. Apollo on Auringon jumala; sitoutunut rationaaliseen ajatteluun ja järjestykseen, logiikkaan, harkitsevuuteen ja puhtauteen. Dionysos puolestaan on viinin ja tanssin jumala; hän on kiehtoutunut irrationaalisuudesta ja kaaoksesta, ollen tunteiden ja vaistojen viemä. Musiikissa, kuten muissakin taiteen muodoissa, dikotomia sanelee pääasiallisesti, mihin aistimuksiin teos vetoaa: rationaalisiin ja ulkoisiin huomioihin kauneudesta, vai sisäisiin, vaistomaisiin tuntemuksiin. 1900-luvun alku oli yksi ajanjaksoista, jolloin tämä duaalinen konsepti on ollut merkittävimmin esillä. Itävaltalaisen ja saksalaisen musiikin ollessa vielä tiiviisti romanttisen ja dionyysisen kokemusmaailman parissa, ranskalainen musiikki kääntyi radikaalisti käyttämään symbolistisia mielikuvia ihmisten tunne-elämän kuvaamiseen. Ranskalainen kulttuuri kokonaisuudessaan irrottautui romanttisesta tavasta nojata henkilökohtaiseen kokemukseen ja alkoi sen sijaan liittyä apolloniseen ideologiaan puhtaudesta, logiikasta ja kauneudesta ulkoisesti tarkasteltavina elementteinä. Samoihin aikoihin brittiläinen musiikki, lähellä apollonisia tunnuspiirteitä, sai kiinnostavan roolin jääden maanläheisesti logiikan ja rationaliteetin, sekä inhimillisen kokemusmaailman välimaastoon.