"Kamarimusiikillisuus olisi mielestäni suotava lähestyminen musiikkiin yleiselläkin tasolla. Kutsun tätä lähestymistapaa “sisäiseksi kamarimusisoinniksi”, tarkoittaen yksilön itsensä kanssa käymää dialogia."
Sami Junnonen on kansainvälisesti esiintyvä huilutaiteilija, jonka laaja ohjelmisto kattaa taidemusiikin tyylilajit vanhasta musiikista aina uusimpiin teoksiin. Hän tekee aktiivista yhteistyötä monien merkittävien nykysäveltäjien kanssa. Junnosen ensikonsertti Helsingin Musiikkitalossa vuonna 2012 sekä debyytti Houston Symphonyn solistina Yhdysvalloissa helmikuussa 2018 olivat arvostelumenestyksiä. Hänen konserttikiertueensa Venäjällä joulukuussa 2017 lukeutui viralliseksi osaksi maailmanlaajuisen Suomi100 -kulttuuritapahtuman ohjelmaa.
Junnonen on työskennellyt soolohuilistina muun muassa Hong Kong Sinfoniettassa, Aucklandin filharmonisessa orkesterissa, Royal Northern Sinfoniassa, sekä huilunsoiton ja kamarimusiikin opettajana Aucklandin yliopistossa Uudessa-Seelannissa. Hän levyttää yhtiöille Resonus Classics, Alba Records sekä SibaRecords. Junnonen on palkittu moninkertaisesti kansainvälisissä musiikkikilpailuissa.
Kertoisitko meille lyhyesti henkilökohtaisesta kokemuksestasi solistina ja orkesterimuusikkona?
Tuntuu haasteelliselta tiivistää taiteellista polkuani ja kokemuspiiriäni lauseiksi, niin monimutkainen ja versoileva se on ollut. Ehkä jonakin päivänä kirjoitan muistelmani, joka sisältää yllättäviäkin paljastuksia. Tässä kohdassa voin kuitenkin todeta, että menestys musiikkimaailmassa on osoittautunut eriskummalliseksi yhdistelmäksi luontaista lahjakkuutta, omistautumista, sinnikkyyttä, kovaa työtä, ihmissuhteita, sattumia ja onnea. Elämme hankalia aikoja ja maailma suosii kovia arvoja. Herkkyys taiteessa, jota laaja yleisö niin usein pitää itsestäänselvyytenä, on varsinainen kaksiteräinen miekka musiikin alan ankarissa ja julmissa piireissä. Mutta lopulta kuitenkin sinnikkyys palkitaan, vaikka se kuinka mahdottomalta näyttäisikin.
Verrattaessa soolotaiteilijuutta ja orkesterimuusikkoutta keskenään, haluaisin ensisijaisesti tuoda esille näkökulman orkesterikokemuksen merkityksestä solistiselle instrumentalistille. Tämän asetelma koskettaa kenties lähimmin omaa tarinaani. Tapaan kutsua orkesteria “muusikon välttämättömäksi korkeakouluksi”. Jotta soittaja voisi sisäistää instrumenttinsa todellisen luonteen, on sen käyttäytymistä päästävä tutkimaan käytännössä, suhteessa muihin soittimiin erilaisissa kokoonpanoissa. Jokaisen instrumentaalisolistin on miellettävä orkesteri kokonaisvaltaisena konseptina. Se opettaa musiikin olennaiset prinsiipit: balanssin, sointivärit, soinnilliset kvaliteetit, intonaation, dynamiikan, fraseerauksen, akustiset seikat, soitinnuksen (tai orkestraation), harmoniat, rytminkäsittelyn jne. Puhumattakaan fantastisesta orkesterikirjallisuudesta, joka itsessään avaa eteemme kokonaisen musiikillisen universumin! Kyseessä on poikkeuksellisen rikas kokemus, josta yksikään soittaja ei voi eikä saisi jäädä paitsi.
Soittajien taidoilla ja ideoilla on voimakas vaikutus orkesteriin. Millaisena näkisit oman henkilökohtaisen vaikutuksesi orkesterissa? Mitä itsellesi ainutlaatuista kokisit voivasi tuoda orkesteriin?
Minulle on kerrottu persoonani olevan vahvasti solistinen, karismaattinen ja valovoimainen. Otan sen kohteliaana huomionosoituksena, mutta orkesterikontekstista puhuttaessa vahvuuksiin pitää liittyä paljon muutakin. Orkesterissa työskentelevällä äänenjohtajalla tulee olla kyky löytää tasapaino johtajuuden ja tiimityöskentelyn välilä, niin taiteellisesti kuin sosiaalisestikin. Briljantista laulavasta tai virtuoottisesta soolorepliikistä on kyettävä sekunnissa muuntautumaan pehmeäksi, säestäväksi äänenväriksi jos teos niin vaatii. Koenkin orkesterin ennen muuta kommunikaatiota opettavaksi yhteisöksi.
Vaikka orkesterikirjallisuus on täynnä kaunista ja houkuttelevaa musiikkia, en kuitenkaan saata nähdä itseäni kokopäivätoimisena orkesterimuusikkona. Ensinnäkin, olen äärimmäisen vahvasti suuntautunut omaan solistiseen työskentelyyni ja taiteellisten projektien toteuttamiseen. En missään tapauksessa väheksy vakituisen toimen haltijuutta, päinvastoin, mutta se ei tunnu sopivan omalle luonteelleni eikä valitsemaani elämäntyyliin. Sisäinen lapseni haluaa olla vapaa ja säilyttää taiteen kiehtovana hauskuutena, jonakin sellaisena joka ei pidä sisällään pakon leimaa vaan joka pikemminkin on vapaaehtoinen prosessi ja kunnianhimoinen tavoite. Ehkä joku pystyy yhdistämään vakituisen työpaikan ja vapaan taiteilijuuden, mutta minä en siihen kykene.
Helsingin Kamariorkesteri kuitenkin näyttäisi tarjoavan minulle ainutlaatuista mahdollisuutta päästä osalliseksi orkesterisoiton nautinnoista ilman niitä varjopuolia,
jotka henkilökohtaisesti näen väistämättöminä kokopäivätoimisessa orkesterimuusikkoudessa. Kyseessä on nimittäin ryhmä omistautuneita ja taitavia muusikoita, jotka haluavat tehdä musiikkia yhdessä periodiluontoisesti. Olen otettu siitä, että saan tarjota oman osaamiseni ja kokemukseni parhaan kykyni mukaan tämän uuden kamariorkesterin käyttöön.
"Mitä kutsumme “uudeksi” tai “moderniksi” saattaakin olla vain summa erilaisia tyylillisiä kerrostumia, joiden keskinäinen järjestys on muokattavissa. Musiikissa, samoin kuin missä tahansa taiteen muodossa, voimme aina vaihtaa näkökulmaa ja lähestyä sitä uudessa valossa."
Sinulle tuntuisi olevan tärkeätä päästä työskentelemään uusien ja innovatiivisten ideoiden parissa.
Meidän taiteilijoiden tulisi seurata aikaamme unohtamatta kuitenkaan historiaa ja perinteitä. Aikamme, samoin kuin taide itsessään, heijastelee politiikkaa, ympäristöä, ihmisiä sekä olosuhteita. Miedän tulee ymmärtää aika kertautuvana kiertona, samalla muistaen että itse asiassa aika on ainoastaan ihmisen luoma, kuvitteellista järjestystä ylläpitämä konsepti. Se, mitä kutsumme “uudeksi” tai “moderniksi” saattaakin olla vain summa erilaisia tyylillisiä kerrostumia, joiden keskinäinen järjestys on muokattavissa. Musiikissa, samoin kuin missä tahansa taiteen muodossa, voimme aina vaihtaa näkökulmaa ja lähestyä sitä uudessa valossa. Tämä lähestymistapa johtaa meidät aitoon innovaatioon ja inspiraatioon.
Miten otaksuisit oman ammatillisen kokemuksesi hyödyttävän orkesteria kokonaisvaltaisesti?
Vastaperustettu yhtye muusikkoineen tarkoittaa aina melkoista seikkailua. On mahdotonta arvioida tai ennustaa siitä kumpuavia tuloksia, vain aika voi sen näyttää. Tällä välin, yhtyeen jäsenten tulisi olla kärsivällisiä ja osoittaa hyväntahtoisuutta kollegoitansa kohtaan. Sektion sisäisen äänen löytäminen vie aikaa, orkesterin yhteisen soinnin löytäminen vielä sitäkin enemmän.
Toivon hartaasti, että yli 25 vuoden kokemukseni kamari- ja orkesterimuusikkona palvelisi yhteistä tarkoitustamme parhaalla mahdollisella tavalla ja edesauttaisi orkesterimme oman, ainutlaatuisen sointikuvan löytymistä.
Orkesterin arvoihin lukeutuu ajatus johtajuuden jakamisesta ja hierarkkisten sääntöjen hienovaraisesta murtamisesta. Mitä tämä voisi käytännössä tarkoittaa harjoitustilanteessa? Entä miten voisit harjoituksissa itse osallistua musiikillisen vision luomiseen?
Läpi koko länsimaisen taidemusiikin historian, orkesteri on aina ollut varsin hierarkkinen instituutio. Saattaa kuulostaa idealistiselle tai jopa epärealistiselle toivoa, että tässä instituutiossa voitaisiin yleisesti saavuttaa vahvempi tasa- arvoisuus. Toisaalta, ilman idealismia ei tapahdu kehitystä. Yksi asia on kuitenkin varmaa: ihmiset luovat työilmapiirin. Tämä tosiasia koskettaa jokaista orkesterin palveluksessa olevaa työntekijää: kapellimestaria, konserttimestaria, äänenjohtajia, tuttisoittajia, intendenttiä sekä kaikkia muita orkesterihallinnollisia toimitsijoita.
Olet aktiivinen orkesteri- ja kamarimuusikko. Mikä on yleinen mielipiteesi ns. kamarimusiikillisesta soittotavasta orkesterissa? Arveletko kyseisen lähestymistavan olevan myös suurempia kokoonpanoja koskeva asia?
Omassa mielessäni kamarimusiikillisuus assosoituu vahvasti tiimityöskentelyyn, jossa jokainen yhtyeen jäsen ottaa aktiivisen roolin ja kantaa vastuuta teoksen muotoutumisesta laadukkaaksi, taiteellisesti kiinnostavaksi esitykseksi. Tämä on luonnollisesti ihannetilanne. Mikäli orkesterissa halutaan päästä tähän pisteeseen, vaaditaan paljon psykologisesti orientoitunutta työtä ja hyviä päätöksiä. Pienessä ryhmässä yhteinen sävel on ainakin teoriassa helpompi löytää. Mitä enemmän ihmisiä, sen enemmän eriäviä mielipiteitä, politisointia sekä käyttäytymismalleja.
Filosofisesta näkökulmasta tarkasteltuna kamarimusiikillisuus olisi mielestäni suotava lähestyminen musiikkiin yleiselläkin tasolla. Kutsun tätä lähestymistapaa “sisäiseksi kamarimusisoinniksi”, tarkoittaen yksilön itsensä kanssa käymää dialogia. Tämä lähestyminen tukee ajatusta, että monologikin sisältää dialogeja: kysymyksiä ja vastauksia, valoa ja varjoja, voimaa ja heiveröisyyttä, ristiriitaa ja harmoniaa, ääntä sekä hiljaisuutta. Näin yksi ainut soitin voi edustaa monia erilaisia rooleja ja karaktereja.
Edelliseen kysymykseen liittyvä soittamisen filosofia tuntuisi olevan nopeasti alaa valtaava teema. Se tuntuisi kuitenkin olevan vielä jokseenkin harvinainen suomalaisissa orkestereissa Keski-Euroopan maihin verrattuna.
Vastaukseni, joka liittyy kysymykseen musiikin filosofisesta ytimestä, on suorastaan pelottavan yksinkertainen: Kilpailut ovat urheilua. Musiikki ei ole urheilua. Musiikki on taidetta. Taide on ilmaisua, kommunikaatiota, ymmärtämistä, oppimista, hyväksymistä, jakamista, sekä luovuuden- ja armontäyteistä emotionaalisten kokemusten vastaanottamista.
Suomi saattaa ehkä olla vielä hieman liian nuori maa ja kulttuuri sisäistääkseen tämän vapauttavan totuuden taiteesta. Kannamme kansana myös historiallista taakkaa siitä, että olemme niin pitkään olleet vieraan vallan alla. Mutta henkinen kahle kyllä murtuu vielä ennen pitkää.
Olet muusikkona vahva uuden musiikin lähettiläs. Mitä elossa olevien säveltäjien moderni musiikki sinulle merkitsee?
Lahjakkaiden säveltäjien kanssa työskenteleminen on aina kiehtovaa ja palkitsevaa. Solistisen agendani päätavoitteisiin lukeutuukin huilun esilletuominen taipuisana ja muuntautuvana instrumenttina. Toivoisin aherrukseni herättävän nykysäveltäjissä mielenkiintoa siinä määrin, että aikamme huilukirjallisuus karttuisi myötävaikutuksestani uusilla, merkittävillä teoksilla.
"Pyrimme luontaisesti ymmärtämään asioita menneiden kokemustemme valossa."
Mitä arvelet syyksi siihen, että moderni musiikki kohtaa ajoittain vastustusta yleisöjen taholta?
Uskoakseni suurimman haasteen uuden musiikin ja yleisön välille luo pyrkimys ymmärtää kuulemaansa. Uusi musiikki koostuu usein niin monimutkaisista (tai
vaihtoehtoisesti niin yksinkertaisista) rakenteista, että kuulijan voi olla hankala käsitellä tai analysoida kuulemaansa. Pyrimme luontaisesti ymmärtämään asioita menneiden kokemustemme valossa. Joskus tämä malli saattaa toimiakin uuden musiikin parissa, mutta olisi hyvä muistaa, että niin säveltäjä kuin teoksen tulkitsijatkin pyrkivät itse asiassa esittelemään meille jotakin ennenkuulematonta. Henkilökohtaisesti suosittelisin lähestymään uutta musiikkia puhtaasti kokemisen kautta, avoimin mielin ja vailla ymmärtämisen taakkaa.
Miten mielestäsi orkesterin ja orkesterimuusikon tahoilta voitaisiin auttaa uuden musiikin edistämistä?
Ihmiset ovat erittäin taitavia luomaan mielleyhtymiä aistikokemuksien kautta, joten tämä oivallus saattaisi avata uusia, helpommin lähestyttäviä kanavia uuden musiikin maailmaan. Myös monitaiteelliset konseptit tuntuvat kiinnostavan tämän päivän yleisöä. Tämä genre avaakin laajan, vielä monin tavoin tutkimatta olevan kulttuurikentän.
"Popmusiikin puolella on alusta saakka ymmärretty, kuinka tärkeätä korkealaatuisen visualisoinnin integroiminen musiikilliseen tuotteeseen on."
Kokonaiskuvaa tarkasteltaessa, mitkä mielestäsi olisivat keinoja saavuttaa nykyistä laajempi kiinnostus klassista musiikkia kohtaan?
Olisi hienoa, jos suuri yleisö omaksuisi ajatuksen siitä, että taide ja musiikki
kuuluvat kaikille eikä ainoastaan suppealle eliitille. Nuori sukupolvi saattaa olla osaltaan stigmatisoinut klassisen musiikin alueeksi, josta ei edes sovi kiinnostua. Oletettavasti meidän tulisi tähdätä näiden jähmettyneiden ennakkoluulojen ja arvojen purkamiseen, ja lanseerata niiden tilalle uusia, avarampia ajatusmalleja, jotta yhä uudet kohdeyleisöt löytäisivät klassisen musiikin. Miten se tapahtuu, se onkin sitten oma lukunsa ja vaatii syventyvää tutkimusta.
Edelliseen lisätäkseni, haluaisin tuoda julki visuaalisen suunnittelun merkityksen musiikin markkinoinnissa. Popmusiikin puolella on alusta saakka ymmärretty, kuinka tärkeätä korkealaatuisen visualisoinnin integroiminen musiikilliseen tuotteeseen on. Hankalista kustannuskysymyksistä huolimatta huippuammattimaiseen visuaalisuuteen panostaminen mm. konserttijulisteissa, verkkosivujen ilmeissä sekä levyjen kansissa auttaisi erottumaan eduksi, ja tätä kautta tuottamaan yhä parempia ja kauaskantoisempia tuloksia.
Jos voisit valita yhden teoksen orkesterin esitettäväksi, mikä se olisi?
Olisin todella iloinen, jos Helsingin Kamariorkesteri kutsuisi minut soittamaan solistiksensa, ja olen valmis esittämään heidän kanssaan minkä tahansa heidän kausiohjelmistoonsa sopivan huilukonserton. Minua kieltämättä kihelmöi ajatus mahdollisesta esityksestä Joaquín Rodrigon säveltämästä Pastoraalikonsertosta huilulle ja orkesterille vuodelta 1978.
Infernaalisten teknisten haasteidensa puolesta teos on varsin pelätty huilistien keskuudessa. Haluaisin tarttua haasteeseen, eikä vähiten siksi että kyseessä olisi Suomen kantaesitys.
Toivoisin kovasti Helsingin Kamariorkesterin ottavan rohkeasti myös vanhaa musiikkia ohjelmistoonsa. Ei ole kiellettyä soittaa sitä moderneilla instrumenteilla! Kyse on vain hyvästä tyylitajusta ja esityskäytäntöjen tuntemuksesta.
On mahdotonta nimetä yksi ainut teos, jonka toivoisin Helsingin Kamariorkesterin toimesta esitettävän, mutta voin kuiskata kolmen, kenties lähimpinä sydäntäni olevien lempisäveltäjieni nimet. Ne ovat Johann Sebastian Bach, Franz Schubert sekä Igor Stravinski.